Syvempi katsaus komealupiiniin
Tuttu näky?
Lupiini on kenties Suomen parhaiten tunnettu haitallinen vieraslaji. Kuva: Juhani Latoniemi / Kurun Luontokuva
Komealupiini on ehkä Suomen tunnetuin haitallinen vieraslaji, josta löytyy kattavasti tietoa, mutta silti koen tarpeelliseksi työntää omankin lusikkani soppaan ja sukeltaa lupiinin elämään ihan kunnolla. Olen aiemmin kirjoittanut jo pohjois-amerikkalaisista piiskuista sekä yleisemmin siitä, mitä ovat vieraslajit ja haitalliset vieraslajit.
Vieraslajit ovat vähän hankala aihe ja ne aiheuttavat paljon tunteikasta keskustelua ja väärinymmärryksiä keskustelupalstoilla, joten halusin kaivautua lupiiniaiheeseen ihan kunnolla, jotta sen vaikutusta suomalaisessa luonnossa olisi helpompi ymmärtää.
Lupiini on kaunis, jonka vuoksi se saa helposti ihmisten hyväksynnän levitessään tienpientareilla, mutta kaikki kaunis ei aina ole hyvästä.
Mikä komealupiini on kasvejaan?
Lupiini kasvaa luonnossa varsinkin jokien ja muiden virtaavien vesien rannoilla. Kuva: Unsplash
Komealupiini on Pohjois-Amerikasta kotoisin oleva hernekasveihin kuuluva kasvi. Sen luontainen kasvualue ylettyy Pohjois-Alaskasta ja Kanadasta Wyomingiin ja Utahiin, jossa se kasvaa mieluiten kosteilla paikoilla, kuten jokien varsilla. Komealupiinilla on viisi alalajia, jotka kasvavat eri puolilla Pohjois-Amerikkaa.
Lupiinien suku on kuitenkin vielä paljon laajempi. Kaikenkaikkiaan lupiinilajeja on satoja, joista moni on luontaisilla alueillaan tärkeitä perhosten ravintokasveja.
Lupiini on luontaisilla kasvualueillaan tärkeä kasvi. Se kasvaa alueilla, joissa kovinkaan moni muu kasvi ei viihdy. Se muodostaa tiheitä kasvustoja jokien varsille estäen eroosiota sekä tarjoaa ravintoa ja suojaa niin hyönteisille, linnuille kuin nisäkkäillekin.
Olemme tottuneet Suomessa katsomaan komealupiinia yhtenä pahimmista haitallisista vieraslajeista, jonka hävittämiseksi tehdään valtavasti töitä, mutta on hyvä muistaa, että asiat eivät ole niin mustavalkoisia ja kun puhutaan haitallisista vieraslajeista, kyse on pohjimmiltaan vain luonnon monimuotoisuuden ja paikallisten ekosysteemien suojelusta.
Haitalliset vieraslajit ovat usein haitallisia siksi, että ne ovat taitavia sopeutumaan monenlaisiin olosuhteisiin. Suomen ilmasto muistuttaa riittävän paljon lupiinin luontaisten kasvualueiden ilmastoa, että se on sopeutunut meille liiankin hyvin. Ongelmalliseksi sen tekee, että täältä puuttuvat kaikki ne lajit, jotka ovat Amerikassa kehittyneet yhtä aikaa sen kanssa ja oma lajistomme ei ole sopeutunut siihen, joten lupiinilla ei ole kavereita Suomessa. Ja kuten saatamme tietää koulumaailmasta, kaverittomuus ja yksin jääminen voi joskus johtaa ongelmalliseen käytökseen.
Lupiini, hyönteiset ja ekologia
Lupiinit ovat kimalaisten mieleen. Kuva: Unsplash
Luonnossa lupiinia pölyttävät erilaiset kimalaiset, jotka saavat työstään palkaksi meden sijaan syötävää, proteiinipitoista siitepölyä. Useiden lupiinilajien siitepöly sisältää myrkyllisiä aineita, kuten lupaniini -alkaloidia, jonka on havaittu häiritsevän kontukimalaisten lisääntymistä. Lupaniinille altistuneet kontukimalaiset tuottivat vähemmän, pienempiä ja yleisesti heikompia koiraita kuin ne, jotka eivät olleet altistuneet lupaniinille.
Tutkijat Kew Gardensin kasvitieteellisessä puutarhassa Lontoossa arvioivat, että tämä voi aikeuttaa vakaviakin vaikutuksia kimalaisyhdyskuntiin, joiden reviirillä kasvaa runsaasti lupiineja.
Nämä tutkimukset ovat kuitenkin kaikki tehty lähinnä eurooppalaisilla kontukimalaisilla, joita ei esiinny Amerikassa. Tutkimuksia lupaniinin vaikutuksista amerikkalaisiin mesipistiäisiin ei ole tehty, joten varmuudella ei voida sanoa, miten se niihin vaikuttaa. On kuitenkin varsin mahdollista, että kun hyönteiset ja lupiinit ovat kehittyneet tuhansien vuosien ajan rinta rinnan, ne ovat sopeutuneet toisiinsa ja hyönteiset ovat kehittäneet vastustuskyvyn kasvin kemialliselle puolustukselle.
Vertailupohjaa voi kuitenkin hakea tutkimalla muita esimerkkejä hyönteisten ja kasvien yhteisestä kehityksestä. Esimerkiksi Amerikassa esiintyvä kimalaislaji Bombus griseocollis sietää 5-10 kertaa suurempia määriä mm. oleanterien sisältämiä myrkyllisiä kardenolideja kuin Bombus impatiens, vaikka nämä lajit esiintyvät jokseenkin samoilla alueilla.
Toinen hyvä esimerkki on Suomessakin kasvavat, erittäin myrkylliset ukonhatut, joiden kaikki kasvinosat sisältävät akonitiini-nimistä hermomyrkkyä. Suurimmat pitoisuudet myrkkyä löytyvät kasvin juurista ja siitepölystä. Kasvia pölyttävät hyönteiset kuitenkin syövät siitepölyä ja syöttävät sitä toukilleen, sillä ne ovat kehittäneet sille vastustuskyvyn, eikä myrkky vaikuta niihin millään tavalla. Se kuitenkin varastoituu niihin ja tekee toukista myrkyllisiä, eli kasvin puolustuskeino onkin myös hyönteisten puolistuskeino ja yksi palkinto muiden joukossa, joita kasvi tarjoilee niille kiitoksena pölytyspalveluista.
Lupiineilla on siis paikkansa amerikkalaisissa ekosysteemeissä, joissa elää kimalaisia ja perhosia, jotka sujuvasti hyödyntävät lupiinien siitepölyä sekä lehtiä. Valitettavasti tosin komealupiini aiheuttaa Amerikassakin ongelmia.
Kuten aiemmin kerroinkin, lupiinilajeja on satoja. Komealupiinin jälkeen seuraavaksi yleisin laji on hentoisempi, sinivalkoisin kukin kukkiva pulskalupiini (Lupinus perennis), joka on uhanalaisen Plebjeus samuelis -perhosen tärkein ravintokasvi. Aggressiivisesti leviävät komealupiinit kuitenkin syrjäyttävät hentoisemman pulskalupiinin sekä risteytyvät sen kanssa ja sievä sinisiipinen perhonen on vaarassa kuolla sukupuuttoon sen vuoksi.
Suomalaisille hyönteisille lupiini on vielä vieras kasvi, eivätkä ne ole ehtineet kehittämään vastustuskykyä sen sisältämille myrkyllisille yhdisteille, mutta eivät myöskään osaa varoa niitä. Lupiinit eivät myöskään sisällä mettä, joten kimalaiset tekevät kirjaimellisesti nälkäpalkalla töitä aivan turhan takia lupiinien lisääntymisen eteen saaden kiitokseksi ainoastaan omaa lisääntymistään haittaavia myrkkyjä. Näin voi käydä, kun kasvit ja hyönteiset eivät kehity samaan aikaan samoissa paikoissa, jolloin ne eivät aivan “puhu samaa kieltä”.
Lisää mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä, miten lupiinit ja kimalaiset kommunikoivat keskenään, löytyy tästä Montana Native Plnat Societyn julkaisusta.
Lupiinin valloittaa Euroopan ja Suomen
Lupiinia suomalaisessa puutarhassa vuonna 1943.
Kuva: Juhani Latoniemen arkistot, kuvaaja tuntematon.
1820-luvulla kuuluisa kasvitieteiliä David Douglas (jonka mukaan douglaskuusi on nimetty!) toi komealupiinin Amerikasta Britanniaan. Pian sitä alettiin käyttämään siellä niin puutarha- kuin maanparannus- ja rehukasvina, sillä sen kyky sitoa typpeä maahan oli erinomainen.
Suomeen lupiini tulikin ensimmäisen kerran jo 1800-luvun alkupuolella, nimenomaan maanparannuskasviksi, jollaisena se toimikin hyvin, vaikka sen havaittiin jo vuosisadan lopulla levinneen luontoon.
Komea kasvi ihastutti myös puutarhaihmisiä ja lupiinista tuli tuttu näky puutarhoissa. Kiinnostusta lisäsi suuresti myös 1930-luvulla englantilaisen kasvinjalostukseen erikoistununut puutarhuri George Russell, joka alkoi määrätietoisesti jalostamaan puutarhakäyttöön kauniimpia lajikkeita. Hänen mielestään siniset lupiinit olivat tylsiä ja hän halusi saada aikaan varsinkin puna- ja keltasävyisiä lajikkeita. Hän risteytti komealupiinia muun muassa keltakukkaisen puulupiinin (Lupinus arborea) kanssa ja saikin aikaan näyttäviä, monivärisiä lupiineja.
1930-luvulla niin kutsutuista Russell-hybrideistä tuli ensin Britanniassa ja myöhemmin muuallakin haluttuja puutarhakasveja. Värikkäät ja kookkaat lupiinit sopivat hyvin perinteisiin englantilaisiin puutarhoihin näyttäviksi katseenvangitsijoiksi. Pian upeita kirjolupiineja alettiin haluta muissakin maissa.
1950-luvulla lupiinia alettiin määrätietoisesti levittämään teiden varsille maisemaa kaunistamaan sekä estämään tienvarsipenkereiden eroosiota, sillä voimakasjuurinen lupiini on erittäin hyvä sitomaan maata paikoilleen ja tekee sitä kotiseuduillaankin valtameren toisella puolella.
Teiden varsilla on hyvin usein oja ja veden äärellä kasvamaan tottuneet lupiinit leviävät erittäin tehokkaasti veden välityksellä. Kun lupiinin siemenpalko kypsyy, se aukeaa poksahtaen ja siemenet voivat lentää noin metrin päähän emokasvista. Jos siellä on vettä, siemenet voivat matkata huomattavasti pidempiäkin matkoja uusille kasvualueille.
Tässä luontoon levinneessä lupiinissa näkyy ns. Russell-hybrideille hyvin tyypillisiä värejä: tummaa punaista ja keltaista. Kuva: Juhani Latoniemi / Kurun Luontokuva
Sitten homma meneekin lupiinilajien suhteen hieman monimutkaiseksi. 1950-luvun paikkeilla puutarhakasveiksi alettiin tuomaan jalostettuja kirjolupiineja (Lupinus x regalis) joka siis on useamman eri lupiinilajin risteymä.
Samaan aikaan tienvarsille ja pelloille viherlannoituskasviksi tuotiin komealupiinia ja onpa rehukasveina kokeiltu myös sinilupiinia sekä makealupiiniakin.
Kirjolupiini on tavallisesti hieman komealupiinia pienempi ja sen kukinto on tiiviimpi. Näissä nähdään paljon sellaisia värejä, joita komealupiinissa ei ole, kuten syvän punaista, oranssia ja keltaista.
Kirjolupiinin perimässä on kuitenkin erittäin paljon komealupiinia ja useammassa sukupolvessa sen ominaisuudet alkavat yhä enemmän muistuttamaan komealupiinia, eikä lopulta ole enää lainkaan selvää, onko kyse kirjo- vai komealupiinista. Lisäksi kirjo- ja komealupiinit risteytyvät keskenään.
Lupiineilla sinivioletteja kukkia tuottava geeni on voimakkaasti dominoiva, joten ennen pitkää moniväriset kirjolupiinit alkavat tuottamaan siemeniä, joista kasvaa violettikukkaisia kasveja ja muut värit jäävät alakynteen. Tämän jälkeen kirjo- ja komealupiini ovat keskenään erittäin saman näköisiä ja rajanveto siihen, kumpi on kumpi, on erittäin vaikeaa. Tapaus on siis vähän samankaltainen kuin koiran ja koirasuden erottaminen toisistaan. Täysi varmuus saadaan vain DNA-testeillä.
Tämän vuoksi onkin erittäin mielenkiintoista, että kirjolupiini on edelleen “sallittujen” kasvien listalla, jota siis saa myydä ja kasvattaa ja haitallisiksi vieraslajeiksi, jonka kasvatus, myynti ja hallussapito on laitonta, on luokiteltu ainoastaan komealupiini ja alaskanlupiini. Kuitenkaan näyttöä siitä, etteikö kirjolupiini leviäisi, ei ole, kuten ei ole siitäkään, mitä lopulta luontoon levinneet lupiinit ovat, mutta ajoittain niissä näkyy epäilyttävän paljon kirjolupiinille tyypillisiä piirteitä.
Komealupiini on säädetty haitalliseksi vieraslajiksi Suomen lisäksi Ruotsissa, Norjassa, Virossa, Latviassa, Liettuassa ja Tanskassa, mutta koko EU:n yhteiseltä vieraslajilistalta sitä ei vielä löydy.
Miksi lupiini on ongelma?
Koska useimmat meistä ovat jossain määrin kasvisokeita, eli eivät oikein hahmota kasveja elävinä organismeina, jotka vaikuttavat moniin asioihin ympärillään, kerron ensin tarinan australialaisista pupuista. Australia on riittävän kaukana, että sitä ei katso samanlaisten linssien läpi kuin kotimaata ja puput ovat sekä eläimiä että söpöjä, joten niitä on helpompaa ajatella kuin kasveja.
Villikani on lupiinin tavoin kivan näköinen haitallinen vieraslaji, joka aiheuttaa merkittäviä ympäristötuhoja ulkonäöstään huolimatta. Kuva: Unsplash
Kani tuotiin Australiaan ensimmäisen kerran 1700-luvulla, mutta ongelmia se alkoi aiheuttamaan vasta kun vuonna 1859, kun luontoon vapautettiin 24 villikania.
Kani oli Australiassa täysin erilainen kuin mikään siellä ennestään elävä eläinlaji, joten sillä ei ollut luontaisia vihollisia. Kani on myös erittäin tehokas lisääntymään. Otollisissa olosuhteissa, kuten Australiassa kani voi saada 4-7 poikuetta vuodessa ja kun yhdessä poikueessa on keskimäärin kahdeksan poikasta, sen lisääntymiskyky on räjähdysmäinen. Vajaassa sadassa vuodessa, vuoteen 1950 mennessä Australian kanikanta oli noussut 24 yksilöstä 600 miljoonaan.
Luonnossa asiat tapahtuvat yleensä melko hitaasti, joten luonto ei ole koskaan valmis näin nopeisiin muutoksiin. Niinpä kanit ovatkin aiheuttaneet Australiassa merkittäviä ympäristökatastrofeja ja ne luetaan maailman sadan haitallisimman vieraslajin joukkoon.
Valtavat kanipopulaatiot syövät kasvillisuutta niin paljon, että se vaikuttaa herkkiin ekosysteemeihin monella tavalla. Elinympäristöjen kasvillisuus vähenee, joka aiheuttaa kuivuutta ja eroosiota. Lisääntyneen eroosion vuoksi esimerkiksi maansortumat ovat lisäntyneet, joka vaikuttaa monien muiden lajien, kuten pingviinien pesintään. Kanit myös valtaavat pesimäpaikkoja ja elinalueita luonnonvaraisilta eläimiltä ja arvioidaankin, että kanin vuoksi yli kolmesataa australialaista lajia on vaarassa kadota kokonaan.
Ja kun muistamme, että niin kasveista kuin eläimistäkin puhuessa yksi laji ei ole koskaan vain yksi laji, vaan sillä on oma ekologinen lokeronsa ja paikkansa ravintoketjussa sekä muut monimutkaiset suhteet moniin muihin lajeihin, yli kolmensadan luonnonvaraisen lajin korvautuminen yhdellä, räjähdysmäisesti lisääntyvällä lajilla, on vielä laajempi ekokatastrofi kuin osaamme ehkä kuvitellakaan.
Mutta kanit ovat söpöjä, eikö? Niin, lupiinikin on kaunis. Nämä eivät silti ole asioita, jotka kumoaisivat sen, että molemmat ovat haitallisia vieraslajeja sellaisissa ekosysteemeissä, joihin ne eivät kuulu.
Lupiini ei sinänsä eroa kanista muuten kuin olemalla kasvi. Yhtälailla se kuitenkin vaikuttaa ympäristöönsä useilla eri tavoilla.
Mitä lupiini aiheuttaa luonnossa?
Lupiini on vallannut paljon tilaa, jossa ennen kasvoi luonnonvaraisia kasveja. Kuva: Juhani Latoniemi / Kurun Luontokuva
Kuten tämän tekstin alussa mainitsin, lupiini on hernekasvi. Muiden hernekasvien tapaan se sitoo juurinystyröissään olevien symbioottisten bakteerien avulla ilmakehän typpeä maaperään, eli lannoittaa sitä. Monet alkuperäiset niitty- ja ketokasvimme kasvavat mieluiten köyhässä, vähäravintiesessa maassa, joten lupiini tekee maasta niille epäsopivaa. Lisäksi lupiini erittää niinkutsuttuja allelokemikaaleja, eli aineita, jotka häiritsevät muiden kasvien siementen itämistä. Tämän vuoksi muiden kasvien on vaikeaa kilpailla lupiinin kanssa. Lupiinin erittämien kemikaalien on todettu vähentämän luonnonvaraisten kasvien siementen itävyyttä 13-84%. Erityisen suuri vaikutus näillä aineilla on varsinkin kohokki- ja hernekasveihin ja suurin vaikutus on lupiinin versoilla.
Allelopatiasta puhuttaessa on kuitenkin tärkeää pitää mielessä, että nämä aineet vaikuttavat lähinnä siementen itämiseen, eivät kasvussa oleviin kasveihin. Palaamme tähän aiheeseen vielä myöhemmin lisää.
Lupiini vaikuttaa luonnonvaraisten kasvien kasvuun myös ihan vain olemalla iso, voimakas ja nopeakasvuinen. Monet luonnonvaraiset niitty- ja ketokasvit, jotka ennen kasvoivat niillä paikoilla, jotka lupiini on nyt vallannut, ovat pienikokoisia ja jäävät nyt lupiinin varjoon. Ilman valoa ja liian ravinteikkaassa maassa ne vähitellen kuolevat ja katoavat.
Tämä ei ole yhdentekevää, sillä kasvi ei ole koskaan vain kasvi, vaan sillä on yhteistyöverkostoja niin maan päällä kuin sen alla ja se vaikuttaa monimutkaisiin ravintoketjuihin molemmissa suunnissa. Luonnonvaraiset kasvit ovat kehittyneet tuhansien vuosien aikana yhteistyössä muun kotoperäisen lajistomme kanssa. Sienet, bakteerit ja alkueläimet ovat muodostaneet niiden kanssa symbioottisia suhteita maan alla ja maan pinnalla kasvit toimivat yhteistyössä hyönteisten, nisäkkäiden, matelijoiden ja lintujen kanssa.
Voisi kuvitella, että uuden lajin tuominen parantaisi luonnon monimuotoisuutta, eikä olisi uhka sille, mutta totuus on toinen. Lupiini, kuten moni muukin haitalliseksi vieraslajiksi määritelty kasvi leviää niin voimakkaasti, että se syrjäyttää luonnonvaraisia kasvejamme korvaten monilajiset tienpientareet ja niityt lupiinien monokulttuurilla.
Charles Darwin osoitti tutkimuksillaan lähes 150 vuotta sitten, että kasvit kasvavat paremmin, tuottavat parempaa satoa ja kestävät paremmin sään ääri-ilmiöitä, kun useita eri lajeja kasvaa samalla alueella verrattuna siihen, että ne kasvaisivat jokainen erillään monokulttuurissa.
Vieraslajien tuoma uhka luonnolle on nimenomaan monokulttuurin lisääntyminen ja monimuotoisuuden vähentyminen. Tämä vaikuttaa useisiin eri lajeihin, jotka ovat tavalla tai toisella sidoksissa kaikkiin niihin lajeihin, joilta vieraslajit valtaavat tilaa.
Mutta lupiinihan on hyvä hyönteiskasvi, eikö?
Komealupiinin kukinnot ovat nimensä mukaan varsin komeita ja niiden voimakas tuoksu houkuttelee runsaasti hyönteisiä. Tämä saakin monet luulemaan, etä lupiini olisi hyvä mesikasvi ja hyväksi pölyttäjille. Mettä siinä kuitenkaan ei ole, vaan luonnossa se palkitsee pölyttäjänsä syötävällä, proteiinipitoisella siitepölyllä. Harmi vaan, että suomalaisille kimalaisille tämä siitepöly on myrkyllistä ja haittaa niiden lisääntymistä. Lupaniinille altistuneet kontukimalaiset saavat vähemmän jälkeläisiä ja erityisesti koiraita syntyy vähemmän ja ne ovat heikompia.
Eikä tässäkään vielä kaikki! Lupiini valtaa aggressiivisella leviämisellään alaa monilta luonnonkasveiltamme, jotka ovat kotimaisten perhostemme tärkeitä ravintokasveja. Lupiini taas ei kelpaa suomalaisten perhosentoukkien ravinnoksi, joten niiden elintila käy sen ahtaammalle, mitä enemmän lupiini leviää.
Vaikka Amerikassa lupiinit ovat monien perhosten ravintokasveja, suomalaiset lajit eivät pysty hyödyntämään niitä mihinkään. Suomessa ei ole oikeastaan yhtäkään eläintä, joka voisi hyödyntää lupiineja millään tavalla. Se tekee lupiinista ongelmallisen kasvin. Se ei ole osa meidän monimutkaisia ekosysteemiverkostojamme, vaan se on yksinäinen susi, jolla ei ole samoja yhteyksiä kuin luonnonvaraisille lajeillemme on muodostunut vuosituhansia kestävän yhteisen kehityshistorian aikana.
Miten lupiinia torjutaan?
Lupiineja kukkapenkissä kesällä 1955.
Kuva: Juhani Latoniemen arkistot
Ottaen huomioon, että lupiini on ollut Suomessa jo parisataa vuotta ja ehtinyt leviämään lähes jokaiseen kolkkaan maassamme, sen torjuminen ei ole lainkaan helppoa. Moni saattaa tässä kohtaa olla sitä mieltä, että kannattaako sitä torjua ollenkaan, kun ongelma on jo räjähtänyt niin käsiin.
Jos Australiassa olisi ajateltu 600 miljoonan kanin kanssa samoin, nyt siellä oltaisiin paljon pahemmassa tilanteessa luonnonvaraisen lajiston suhteen. Australialaiset eivät kuitenkaan heittäneet hanskoja naulaan, vaikka haitallinen vieraslaji valtasi maata, vaan kantaa alettiin menestyksekkäästi torjumaan ja kanien määrät onkin saatu laskemaan huomattavasti pahimmista lukemista.
Lupiinilla on kaniin verrattuna yksi etu puolellaan. Se ei juokse pakoon eikä piiloudu luoliin. Toisaalta sille ei voida istuttaa tappavaa virusta, kuten kaneille tehtiin Australiassa, vaan lupiineja on torjuttava käytännössä käsin.
Niitto
Lupiinin torjunnassa tärkeintä olisi yrittää hidastaa tulipaloja, eli estää kasvia tekemästä lisää siemeniä. Kun kasvi on käyttänyt runsaasti energiaa suuren kukinnon tekemiseen, kukinnot voidaan leikata alas. Rehevöittävän vaikuttamisen vähentämiseksi katkotut kukinnot kannattaa kuljettaa paikalta pois. Niin kauan kun niissä ei ole siemeniä, niitä voidaan kompostoida tai vaikka käyttää viherkatteena kasvimailla.
Kuten aiemmin mainitsin, lupiinin allelopaattiset, eli toisten lajien kasvua häiritsevät ominaisuudet, ylettyvät ainoastaan siemeniin ja niiden itämiseen ja jo kasvussa olevat kasvit ovat tältä vaikutukselta verrattain turvassa. Lupiini voisikin olla mitä erinomaisin viherkate alueilla, joissa kasvaa runsaasti siemenrikkaruohoja. Varmuuden vuoksi voi olla viisainta käyttää lähinnä lehtiä tai sellaisia kukintoja, joissa ei ole ainoatakaan siemenpaljoa. Lupiinin omiin siemeniin näiden itävyyttä haittaavien kemikaalien vaikutus ei nimittäin tietenkään toimi.
Lupiinin poistaminen kaivamalla on hidasta ja työlästä, joten tähän kannattaa ruveta vain sellaisissa tapauksissa, joissa lupiineja on vain hyvin pienellä alueella ja poistettavana on vain yksi tai muutama kasvi. Tällöin koko juuriston mahdollisimman tehokas poistaminen tekee kasvin torjunnasta nopeaa ja tehokasta.
Jos kasvusto on laajempi, se olisi hyvä niittää alas ainakin kerran, mutta mieluummin kahdesti vuodessa. Niitto on paras tehdä kukinnan ollessa runsaimmillaan, jotta kasvi olisi ehtinyt käyttämään kasvuunsa mahdollisimman paljon energiaa. Suositeltavaa olisi niittää lupiinikasvusto neljästi vuodessa parhaan vaikutuksen saamiseksi.
Kattaminen
Niiton jälkeen alue voidaan kattaa pariksi vuodeksi vahvalla, UV-suojatulla pressulla. Olen itse kokenut kätevimmäksi kiinnittää tällaisen pressun maahan telttakepeillä reunoissa olevista purjerenkaista. Tällöin voimakaskaan tuuli ei vie pressua mukanaan tai vedä sitä ryppyyn, jolloin joku ovelampi lupiini voisi yrittää livahtaa reunan alta vapauteen.
Pressutus on tehokas keino kaikkien haitallisten ja hankalasti torjuttavien kasvien kanssa. Pressua pidetään paikoillaan vähintään kaksi kesää, jotta kaikki alla oleva kasvillisuus kuolee. Kun pressu poistetaan, on erittäin tärkeää kasvattaa alueelle jotain uusia kasveja, sillä paljas maa kutsuu hyvin nopeasti siihen ne kasvit, jotka ensimmäisenä paikalle ehtivät. Nämä eivät välttämättä ole niitä kasveja, mitä siihen haluat.
Lupiinin typensitojavaikutuksen vuoksi alueella, jossa on kasvanut lupiinia, maa on hyvin ravinteikasta. Siksi siihen kannattaakin kasvattaa kasveja, jotka viihtyvät ravinteikkaassa maassa. Tee siihen vaikkapa peruna- tai mansikkamaa, kasvata kurpitsoja, istuta hedelmäpuita tai marjapensaita.
Alueen uudistamisenkin jälkeen on tärkeä seurata, ettei siinä lähde kasvamaan lupiinia uudelleen. Siementen itämiskyky saattaa säilyä maassa erittäin pitkään ja pressun poistonkin jälkeen on mahdollista, että paikalle nousee lupiinin siementaimia. Nämä on kuitenkin helppoa kitkeä pois sitä mukaa, kun niitä tulee. Katteen käyttäminen viljelyksellä ehkäisee rikkaruohojen kasvua ja helpottaa niiden torjuntaa.
Biologinen torjunta
Vuohi voi syödä ongelmitta lupiinia, kunhan sillä on muutakin ruokaa tarjolla. Kuva: Emilia Schulman
Sanoin aiemmin, että Suomessa ei ole eläimiä, jotka voisivat hyödyntää lupiinia. Tämä ei ole ihan koko totuus. Vuohi on ainoa eläin, jonka olen nähnyt syövän lupiinia hyvällä halulla ja ongelmitta. Vaikka lupiini on myrkyllinen, se ei vaikuta vuoheen. (Kuten mitä ilmeisemmin ei myöskään mikään muukaan, mitä vuohet syövät.) Lupiinin siemenet ovat ilmeisesti vuohellekin myrkyllisiä, mutta jos lupiinin valtaamalle alueelle saa vuohia laiduntamaan heti alkukesästä, eivät kasvit ehdi tekemään siemeniä koko kesänä.
Minulla on omakohtaista kokemusta lupiinin torjunnasta vuohien avulla ja jo yhden vuoden jälkeen vuohiaitauksen alueella lupiinit olivat taantuneet huomattavasti. Kolmen vuoden jälkeen alue kasvaa lähinnä koiranputkea ja nokkosta, joista varsinkin nokkonen on typpeä rakastava kasvi ja hyvä ravinteikkaiden alueiden indikaattorikasvi.
Vuohien jälkeen alueella on kasvatettu varsin menestyksekkäästi muun muassa perunaa ja maa-artisokkaa.
Kemiallinen torjunta
Lupiinia on torjuttu ja torjutaan myös kemiallisesti eli torjunta-aineita käyttämällä, kuten muitakin haitallisia vieraslajeja. Torjunta-aineiden käytössä on kuitenkin syytä ottaa huomioon, että ne vaikuttavat voimakkaasti myös muihin kasveihin sekä koko ekosysteemiin.
Pahamaineisen glyfosaatin myyntiä kuluttajille on rajoitettu ja useimpien rikkakasvihävitteiden (kuten useimmille tutun RoundUpin) tehoaineena on nykyään glyfosaatin sijaan pelargonihappo, joka toimii pienempiin kasveihin, mutta ei ole yhtä tehokas esimerkiksi lupiinin kaltaiseen erittäin voimakkaaseen kasviin. Kannattaa siis harkita tarkkaan, käyttääkö tällaisia aineita lupiinin torjuntaan, sillä niiden teho ei välttämättä riitä lupiiniin, mutta voi hyvin riittää ympärillä oleviin ja aineelle väkisinkin altistuviin luonnonkasveihin sekä esimerkiksi maaperäeliöihin.
Jos kemialliselle torjunnalle on joillain alueilla tarvetta, kannattaa näissä asioissa kääntyä ammattilaisten puoleen, joilla on tehokkaammat aineet ja osaaminen käyttää niitä turvallisesti.
Itse en käytä kemiallista torjuntaa, vaan suosin mekaanisia menetelmiä, sillä ympäristön hyvinvointi on minulle asia, jonka haluan ottaa kaikessa toiminnassani huomioon.
Mitä siis itse tekisin?
Koska lupiini on yleensä levinnyt isolle alueelle siellä, missä sitä on, käyttäisin itse sen torjuntaan niittämistä ja kohteesta riippuen kattamista. Mitä useammin paikalle pääsee niittämään, sen parempi. Lupiini kannattaa niittää siten, että se ei pääse tekemään siemeniä, mutta mitä vähemmän se tekee lehtiäkään, sen parempi.
Jos alue on sen kokoinen, että sen voi kattaa vahvalla UV-suojatulla pressulla, kattaisin sen. Jos kyseessä on hyvin suuri alue, panostaisin sinnikkääseen, useamman kerran vuodessa tapahtuvaan niittämiseen.
Joissain hyvin hankalissa kohteissa, joissa halutaan nopeita tuloksia, voidaan myös tehdä isomman mittakaavan maanvaihtoja, joissa lupiinin juurakoita sisältävä maa kaivetaan kaivinkoneella kauttaaltaan pois ja tilalle tuodaan uutta, vieraslajeista puhdasta maata. Tämä on kuitenkin hyvin äärimmäinen ja kallis keino, joten sitä ei yleensä käytetä kuin sellaisissa kohteissa, joissa jostain syystä muut keinot eivät tule kyseeseen.
Mitä sinä voit tehdä?
Jos haluat toimia muuallakin kuin omalla alueellasi, mene mukaan oman alueesi vieraslajitalkoisiin. Näitä järjestetään aikalailla pitkin Suomea ja vapaaehtoisvoimin on saatu laajojakin alueita lupiinista vapaaksi.
Jos alueellasi on käytössä CrowdSorsa -mobiilipeli, voit auttaa sen avulla kartoittamaan ja hävittämään vieraslajeja.
Mihin lupiinia voi käyttää?
Vaikka lupiini on haitallinen vieraslaji, sillä on monia hyötykäyttötarkoituksia. Sillä voidaan värjätä villalankoja, siitä voi tehdä upeita kukkakimppuja, sitä voidaan käyttää kompostissa hyvänä runsastyppisenä ainesosana ja sitä voidaan käyttää ravinteikkaana viherkatteena, kunhan se ei sisällä siemeniä.
Kompostointi
Oikein tehtynä lupiinia voidaan turvallisesti lämpökompostoida muun kasvijätteen seassa. Kun lämpökomposti toimii tehokkaasti ja sen lämpötila nousee 60-70°C asteeseen, se tuhoaa myös kasvien siemenet. Jos kuitenkin haluat pelata varman päälle, älä kompostoi lupiineja, joissa on siemenet.
Lupiinien allelokemikaalien tuhoutumista kompostissa on itseasiassa tutkittu ja tutkimukset osoittavat, että muiden kasvien siementen itämistä haittaavat aineet tuhoutuvat oikein tehdyssä lämpökompostissa, eikä niillä ollut enää kompostoinnin jälkeen vaikutusta ainakaan vehnän siementen itämiseen.
Lupiini sisältää runsaasti hiiltä, typpeä sekä erilaisia mineraaleja, jotka ovat hyväksi muiden kasvien kasvulle ja oikein käsiteltynä nämä saadaan palautettua takaisin maaperään ja hyötykäyttöön. Lupiinia ei siis missään nimessä tarvitse hävittää sekajätteenä tai polttamalla.
Viherkate
Lupiinin siemenettömiä osia voidaan myös käyttää viherkatteena muille kasveille. Varmuuden vuoksi lienee viisainta käyttää sitä vahvoilel ja jo hyvässä kasvussa oleville kasveille, mutta tutkimukset antavat viitettä siihen suuntaan, että lupiinin sisältämät yhdisteet eivät vaikuta muihin asioihin kuin siementen itämiseen ja jo kasvaviin kasveihin ne eivät vaikuta. Allelopaattiset yhdisteet alkavat myös hajoamaan melko pian, kun kasviaines alkaa hajoamaan, joten lupiinin käytön katteena pitäisi olla turvallista.
Kasvivärjäys
En ole vuosiin kasvivärjännyt itse, mutta voisin totisesti viritellä tämän harrastuksen uudelleen henkiin. Lupiinin kukkia ainakin olisi runsaasti tarjolla!
Lupiinin kukilla värjäämiseen löytyy hyvä Anna-Karoliina Tetrin ohje täältä.
Monimuotoisuutta tukeva puutarhuri palveluksessasi!
Jos vieraslajit ja niiden torjuminen mietityttää ja kaipaat aiheeseen ammattilaisen apua ja näkemystä esimerkiksi vieraslajien tunnistamiseen, pitkän ajan torjuntasuunnitelmien tekoon tai konkreettiseen vieraslajien poistoon, ole rohkeasti yhteydessä, niin autan mielelläni!
